Tämä ei todellakaan ollut aihe josta aijoin kirjoittaa ensimmäisen blogi postaukseni. Minulla oli puoli valmiina niin Frosbiten kuin Kitaconinkin tarinaa sekä pari muuta itselle rakasta aihetta.(Peruukkeja~<3) Tämä on kuitenkin aihe joka nyt puhututti niin Ilonaa kuin Jesmoa ja heidän postauksensa kautta myös minua. Jesmon posti oli mielenkiintoinen ja hienoa luettavaa kun itsekin olen viimeksi pari päivää sitten ihaillu hänen kuviaan jossain internetin syövereissä. Ei kuitenkaan itselle niin yllättävä. Tiedän paljon taitavia cossajia jotka ovat painineet tai painivat edelleen saman tyyppisten paineiden kanssa koska... No koska niin vain on. Ei niitä paineita voi yleismaailmallisesti selittää. Kuitenkin se mikä sai minut ryntäämään yläkerrasta pehmeiden vällyjen välistä koneelle, ja pyytämään arvon vanhempiani suorittaa huivi ja pipo varaston perinnönjaon vasta tunnin parin kulutua että voisin keskittyä kirjoittamiseen, oli Ilonan postauksen maininta
"Laihaksi kommentoiminen ei ole kehu, älkää sanoko sitä oli se sitten
totta tai ei, mutta hyvältä ja kivalta, kauniilta näyttäminen on--"
Sillä tämä on ehkä se kohta johon voin itse antaa uutta näkemystä.
Minä olen laiha. Olen aina ollut ja tulen todennäköisesti sen kymenen vuotta vielä olemaan ilman sen kummempaa yrittämistä.(Terveiset äitille joka aina tyttärensä paino huolia kuittasi "Kyllä sinä sitten kolmikymppisenä lihot tai et jos tulet tätiisi.") Mutta, toisin kuin varmaan moni voisi oletta näin sanovalta ihmiseltä en pitänyt itseäni kauniina vuosiin. Liekkö pidän vieläkkän kun en oikein hirveen usein ees välitä asiasta. Teini ahistukset on kyllä tullut käytyä niin kuin kovin moni muukin on käynyt mutta eri näkövinkkelistä. Siinä missä toiset nuoret mietti miten olemattomista jenkkakahvoista voisi päästä eroon, onko päälle valittu vaate nyt oikeen kokoinen ja voiko rannalle mennä kaksi osaisissa kun ei ole huippumalli cosmopolitanista minä seisoin vieressä ja mietin miksi he ressaavat koska hehän ovat kauniita. Heillä on muotoja ja kurveja. Heitä ei moitita "luuviuluiksi" tai "kahdeksi tikuksi ristissä". Heiltä ei järjestelmällisesti kysytä ovatko he syöneet tarpeeksi. Minulle nämä olivat arkipäivää vielä viime vuosiin asti. Alle puolen vuoden sisällä olen saanut mm. kuulla isäni kyselleen sisareltani että onko minulla ehkä anoreksia. Nykyisin kuulen edelleen kommentteja "mikset pukeudu useemmin ihon myötäisiin asuihin koska sulla on niin hyvä kroppa." Palaan tuohon miksiin myöhemmin.
Kuitenkin minä pidin itseeni sinäminä kuulin itsestäni. Luuviuluna jonka pitäisi lihoa. Söin kuin rekkamies koska oli aina nälkä ja että saisin edes jotain painoa mutta ei. Terveystarkastuksissa oli yleinen vitsi hoitajan kanssa kuinka painoni ei noussut mutta kasvoin parhaimmillani vuodessa 12 cm. Nykyään tiedän useamman kuin yhden syyn miksi painoni on mitä on. Mainittakoot alkuu että olen totaalinen ikiliikkuja. (Juuri se ihminen jolle menetätte julkisella paikalla hermonnen koska hytkytän jompaa kumpaa jalkaani. Anteeksi. En tiedosta asiaa ollenkaan.) Toiminto kuluttaa jokseenkin paljon energiaa päivän mittaan. Toiseksi jo minun kehon perus energia tarve on keskimääräistä suurempi nuin muilla. Joten se ruuan energia tulee ja menee. Tuohon päälle vielä sitä sun tätä pientä arjen asiaa ja geneettinen perimä. Vuòla, teillä on nykymaailmassa ihminen joka haluaa lihoa. Ihminen joka katsoo kauhoisana ystävänsä muotoja muistellen häpeällä kuvia joissa erehdyin olemaan pelkässä narutopissa ja paljastaan luutaja nahkaa olevat käsivarteni. Tai hameessa niin että luisevat polveni ja sääreni näkyivät. Heipä hei. Tuo on minä parin vuoden takaa.
Nykyisyydessä alipaino kammo on ja pysyy mutta syy on enemmän terveydellinen. Tiedän kuinka helposti alan voimaan pahoin joka välissä jos painan alle 61 kg. Tiedän kuinka en jaksa tanssia niin pitkään kuin haluaisin ja palautuminen vie päiviä olemattomien varastojen loppuessa kesken jos en saa tankattua hiilihydraatteja kehooni. Tiedän etten voi jättää syömättä flunssasa koska menettäessäni 3 kiloa sairastaessa saan taistella niitä takaisin seuraavat puoli vuotta ja voida turhanpäiten pahoin tuona aikana.
Kaikesta tästä henkilöhistoriasta ja nykyisyydestä johtuen "Olet niin ihanan laiha." Ei ole kehu. Ei tule varmaan koskaan olemaan. Enkä pidä tuosta kommentista myöskään koska koen sen sanojan aina vertaavan itseään minuun jolle tälläinen keho on niin sanotusti luojan luoma. Et ole reilu sinua itseäsi kohtaan jos asetat minunlaiseni vertailu kohdaksesi. Inhoa myös sitä tunnetta kun tajuan minua kadehdittavan asiasta jolle en voi mitään. Laihan ihmisen arjessa on niin paljon sellaista mitä en toivo kenellekään että ihan oikeasti. Laihuus ei ole tavoite. Kunto jolla jaksaa arjen haasteet ja hyvin voiva keho on.
Mistä siis opin pitämään omasta kehossani? Mitä cosplay on saanut minut oppiman omasta kehostani?
Muutos ajatuksissa alkoi useempi vuosi sitten. Ensin toki Iruka cossisani olin yhtäkkiä "Se söpöin conin Iruka." (Huomatkaa kuinka kehu ei sisällä suoraa huomiota kehoni malliin.) Ekana vuonani yliopistossa paino otti ja nousi useamman kilon ja tykkäsin siitä mitä peilissä näkyi. No ne kilot kyllä hävisivät heti seuraavana kesänä kesätöissä mutta tilalle tuli lihasmassaa. En pitänyt peilikuvastani ihan niin paljoa mutta huomasin kuinka yhtäkkiä kuvissani ei ollutkaan enää narukädet, ryhtini oli parempi ja hassu selän mutkalle vääntö oli vähentynyt. Plus minulle oli ilmestynyt hartiat. "No se paino ei nyt vaan nouse mutta ehkä jos harrastaisin lisää jotain rakastamaani tanssia saisin ainakin itsestäni muuta kuin luuviulun." oli yksi ajatus jolla sain torpattua mielessäni huutavia vanhoja "Mikset liho. Etkö sinä syö?" "Voikun minäkin olisin nuin laiha." "Näytät ihan kävelevältä luurangolta." kommentteja.
Cossatessa huomasin myös muita puolia kehostani. Vaikka olen laiha minulta käytänössä puuttuu vyötärö. Tarkoittaen siis sitä ettei vartaloni kapena kylkiluiden alla ennen lantiota vaan olen hyvin suora laatikko. (Ensimmäinen kehoni yksilökohtainen piirre jota todella rakastin.) Ominaisuus joka koin helpottavan crossplaytä. Olen myös keskimääräistä naista pidempi. Kasvojeni muodot eivät ole mitkään sirot mutta minulla ole mitään selkeetä ominaispiirrettä joten niitä on helppo muokata meikillä erimuotoisiksi hahmojen mukaan. Olen aina osannut asettua koulukuviin ilman ohjausta ja tykännyt lopputuloksesta. Kameran edessä olo tuntui luonnolliselta. Osasin mielestäni luonnostaan miehen kehonkielen. Enää se että kylkiluuni näkyivät ihon lävitse tai että kaverin vierreen istuessa tuikkasin häntä vahingossa luisevalla kyynärpäälläni ei ollutkaan niin oleellisia asioita. Sen sijaan piti keksiä miten näyttä vihaiselta kun ei osaa kurtistaa kulmiaa tai miettiä missä kulmassa kehon oli oltava kameraan ettei pindin käyttö paljastuisi. Crossplayssa sai olla komee ja hyvän näkönen. Se oli enemmän kuin suotavaa joten pistin kaikkea peliin.
Toki kuvauskeikojen kuvien joukossa on jäätävä määrä sitä materiaalia jolla ei ole mitään asiaa nettii mutta kun aikaa kului väheni joukosta ne kuvat joita katsoessa en hymyilisi. Olin synnyttänyt positiivisen noidankehän. Nautin kuvassa olosta koska tiedän pitäväni kuvistani ja nautin kuvistani koska osaan olla kuvissa niin että näitän viihtyvän niissä.
Mutta missä ovatkaan ne nais hahmot? Miksi minä aina crossplayjaan?
Ou dear, tähän minulla olisi vastausta toisen blogi tekstin edestä mutta ehkä otetaan nyt mukaan vain se mikä liitty ulkonäköön. Anime tytöt pukeutuu hyvin usein ihon myötäsiin ja paljastaviin. Seillaisiin pukuihin että joku voisi nähdä että oon se luuviulu. Kiitos ei. Vaihtoehtoisesti pukuihin kuuluu lyhyt hame ja kun omassa kehossa ei ole sitä lämmittävää vararavintokerrosta ei moinen puku houkuta siitä seuraavien jalkasärkyjen ja mahdollisen flunssan takia. Olen niin monta vuotta pukeutunut löysiin ja peittäviin vaatteisiin että en saisi kommentteja luisesta olemuksestani ja etten massattomana paleltuisi, ettei kehoni oikein ymmärrä enää kuinka paljon lämpöä on tuotetava jos päällä ei kahta kerrosta housuja ja hupparia. Myös tuon pukeutumis historian, teini-iän asenteideni takia ja luontaisen rempseyteni puolesta minulla ei ole oikein ymmärrystä miten moisten hameiden kanssa liikutaan ilman että joka välissä vilkuisi. Koen ikävänä jos pitää koko päivä vahtia omaa selustaa ettei tule kyykistyttä väärin tai tuuli paljastaa enemmän kuin itse haluaisin. Viimevuosiin asti halusin myös aina peittää omat polveni koska ne vain näytti mielestäni ikäviltä. Koen myös ettei kehon kieleni ole mitenkään erityisen feminiinien. Näyttäisin mielestäni hassulta jalat leveesti harallaan tuolissa istuessani jos päälläni olisi se sarjan neitimäisimmän neidin yli ihan mekko jonka huomasin sarjan puvuista ekana. Kaiketi tämän takia kun aloin ensimmäisen kerran vakavissani miettimään naishahmon cossaamista oli mielessä Hetalian Unkari joka kanonisesti on aika samassa asemassa. Ja eka valmiiksi tullut naiscossi olikin sitten kaverin OC joka oli luotu minun pohjalta sisällyttäen mm. epägeneerisen kehonkieleni.
Yksi mukana oleva fakta on nyös että koen harvoin "naiselliset" meikit tai vaatteet omikseni. Olen ollut mallin hommissa paikallisella valokuvaus studiolla ja tullut ammattimeikkaaja meikaamaksi. Yhtään kuvista en ole omasta toimestani nettiin kuitenkaan laittanut sillä, kuten kummini sanoi, en näytä niissä itseltäni. Minä itse olen piilossa kaiken sen luuston esiin tuovan meikin ja yrityksen olla "feminiininen" takana. Kauniiksi niitä kuvia on ne nähneet kehuneet ja kiitos siitä mutta silti, kummini kommentti on suurimmassa arvossa kaikkien kehujen joukossa. Se kommentti kertoo että hän näkee ja hyväksyy mitä olen. Mielummin naamansa multaa kuin meikkeihin sotkeva ihminen joka ei ymmärrä miksi se että olen syntyjään rinnat omistava sanoo yhteiskunnalle että minun pitäisi olla nätti, en voi nostaa painavia asioita ja en ymmärrä matikkaa. (Hupsista heijaa. Nyt taidetaan eksyä aiheesta mutta kuten sanoin. Tästä minulla olisi toisen blogi postauksen edestä juttua.)
Ja koska en halua ihmisten vertaavan omaa kehoansa minun kehoon. Kehoon joka nyt on vaan on tälläinen ettei rasva pysy. Tämä on vanhan tottumuksen lisäksi ehkä yksi iso selitys minkä olen itselleni osannut antaa kun mietin miksen pukeudu vaatteisiin jossa kehoni näkyy. Ei sillä että helposti myöskään löytäisin sellaisia vaateita jotka istuisi keski kropalta, olisi löysät kainalosta niin ettei ne painaisi ja hihassa riittäisi vielä pituutta yli ranteen. Päädyn tinkimään keskikropasta koska kaksi vikaa vaan tuntuu päällä ikävältä.
No tulipas siitä sitten tekstiä. Nyt tämä julkistamisen jälkeen varmaan joidenkin ystävieni päässä herää kysymys miksi en ole näistä asiasta paljoa oikeasti puhunut. Lähinnä antanut ymmärtää kommenteillani ja kommentteihin suhtautumisellani. Vastauksenani minä kysyn teiltä miten sinä sanoisit ääneen ettet pidä siitä mitä olet kun yleinen asenne on "Olet onnekas kun ole luontaisesti noin laiha ja voit syödä mitä vaan"?
