maanantai 27. heinäkuuta 2015

Mitä on arvokas cosplay?

Tämä kuva on tärkeä. Tämä kuva Liui Aquinolta kertoo miten asioiden pitäis olla.
Löysin itseni pohtimasta tätä kysymystä tänään töissä. Itselle cosplayssä tärkeintä on hetket ystävien kanssa niin aina suunittelusta kaikkein teko vaiheiden ja puvun pitämisen kautta jälki editointiin ja julkaistuun kuvaan. Kaikki ne valvotut "kiva tietää näin 3 aamu yöllä" ja idea eskaloinnit joita ei ehkä koskaan edes oikeesti eskalointia pidemmälle viedä kuin IC hetket puvuissa ja hurja huuma lavalla kaiken harjoittelujen jälkeen. Iteselle juuri sosiaalisuus on loppupeleissä se suuri juttu coslayssä. mahollisuus tavata uusia ihmisiä ja mahdollisuus oppi jotain heiltä ja vastavuoroisesti opettaa jotain heille. Mahollisuus viettää aikaa vanhojen ystävien ja tuttujen seurassa ja käydä läpi milloin cosplayn suomen politiikan asioita. Olen lauma eläin, sosiaalinen perhonen mikä lie ihmissielu ja se näkyy.

Kuitenkin jos otan tämän sosiaalisen aspektin pois cosplaystä mietin mitä minulle jää. Viime vuodelta on ainakin tekemällä tehtyjä pukuja Camus debyt, Ryoma hääpuku, Zuko 3 kausi, Jeaha erillis raidat, Ren Revolution ja Kassim ilman asetta. Vallan hyvän laatuinen ja opettava kokonaisuus. Yhtäkään näistä en kuitenkaan vetäisi päälleni ompelematta jotain uusiksi. Kassim ja Ren pääsee lähimmäksi ensimmäisessä vain kenkien vaatiessa uutta pohjallista ja parempaa sivu saumaa, lahkeen suut villalankaa parempaa kiinitystä. Toisen rintamerkki ja hanskat pitäisi fiksata kierätys materiaali valinnan tehtyä elämästä jokseenkin vaikeaa ja peruukin voisin uusia kun alkaa olla kulumisen merkkejä. Loput kolme on käytännössä omassa mielessä palautettu työ pöydälle syistä x ja Y

Lisäksi päällä on kameran eessä ollut Renille useita ja Ryomalle yks hyvin vaihtelevalla valmistus- osto-kirppis asteella liikkuvaa asukokonaisuutta (huomatkaa kuinka en ees osaa jostain syystä sanoa niitä puvuiksi. *virhe ääni*)

Kuvien määrä näistä puvuista ja päällä pidoista menee tuhansissa. Julkastuna on lähinnä isntagram selfietä. Tänään löysinkin itseni kysymästä "Miksi näin?" Miksi en saa laitettua esille sitä mihin kuitenkin tähtään voimakkaasti jokaisessda cosplayssä minkä aloitan. Miksi en tuo julki sitä mihin olen käytänyt lukemattomia tunteja vapaa aikaani. Niitö otoksiin jotka todistaa "minä tein tuon".

Ehkä ongelmana on juuri sen luvan myöntäminen itselle. Lupa sanoa "minä tein tuon tuohon tilaan ja se riitti minulle. Minulla oli hauskaa se päällä kavereiden kanssa ja jooo siinä on korjattavaa ja se oli edelleen hakaneuloilla kiinii mutta SE RIITTÄÄ. Se on tarpeeksi. Sen ei tarvitse olla täydellinen. Ensi kerralla tehdään taas vähän paremmin näillä opeilla ja huomataan jotain uutta mitä parannetaan sitä seuraavalle kerralle."

Otsikon kysymys nousi pinnalle kun tavoitin itseni peri luontoisesta moitinnasta työtäni kohtaan. Vaihtuvista valmistus teknisistä syistä johtuen en arvosta tekemiäni pukuja > nyhvään kuvien julkasun kanssa. Löydän aina jonkin "kun et jaksanut tehä meikkiä kunnolla" "tuolta puuttuu yksi napin läpi"  "tätä ei ole silitetty koska halusit nukkua tunnin pidempään että et voisi pahoin" "Tää nyt vaan kusi kaikin puolin aikataulultaa." (Ei tule varmana hiveanä uutisena kellekään että en ole niitä ihmeellisiä olentoja jotka saa pukunsa ajoissa valmiiksi ennen conia. Tämän kevään pääteema harrastuksen kanssa onkin ollut selvittää mistä kaikesta tämä ongelma kiikastaa. Ihailen suunnattomasti ems Yoosteippiä joka on pukuineen valmiina parhaimmillaan viikkoja ennen conia. )

Kaikesta huolimatta olen ne puvut vetänyt päälleni coniin. Olen kävellyt kameran eteen varmana taidoistani ja siitä että nyt näytetään hyvältä. Olen jättänyt sen epävarman epäilevän itseni ompelukoneen ääreen ja huokassut vaan "Tähän asti päästiin. Tältä näytetään ja tällä mennään. Tämä RIITTÄÄ minulle" ja se onkin riittänyt koko coni päivän. Ihan hyvin vielä siihen asti että nään kuvat ja hirveen hipetyksen saan niistä esitelles kavereille ja sukulaisille. Mutta... sitten tapahtuu jotain photaroinnin ja julkaisun välissä ja no... ne vaan jää. Jokin ei enää riitäkkään itselle. Jokin ei olekkaan enää niin kohdillaan kuin pitäis olla. Joskus se on niinkin yksinkertainen asia kuin kuva tekstin kirjoittaminen. Tuntuu ettei mikään mitä haluan sanoa ole järkevää. Toisinaan se on vain yksinkertainen fakta että olen tuijottanut kuvaani liikaa liian läheltä ja halauaisin korjata siitä mm. kaiken. Toisinana alan jostain syystä uskoa että kukana muu kuvassa oleva ei halua k.o.. kuvaa julki missään muodossa ja jätän sen vaan koneelle vaikka k.o. kuva olisi yksi omista suosikeistani. Kuitenkin nuo samat kuvat vuosia myöhemmin ovat niitä joita katon "mikäs rutto tässäkin nyt muka oli pielessä kun en julkassut? Oikein on kiva ja hauska kuva." ja saatan laittaa sen ihan ilman mitään tekstejä ja muokkauksia julki ellei tulisi taas olo " emmää nyt voi laittaa enää mitään näin vanhaa julki."

"Verukkeita!" sanoisin jos kuulisin kennenkään ystäväni sanovan moista ja painaisin hänen olan ylitseen julkaisu painiketta.

Miksi siis en arvosta omia töitäni ja aikaan saanoksiani? Miksi takerrun vain kaikkiin niihin asioihin jotka on vielä tekemättä, vielä korjaamatta, vielä hiomatta, vielä lisäämättä? Miksi en  pysähdy hymyileman sille mitä on jo tehtynä? Miksi en anna arvoa ja tunnustusta sille mitä olen jo saanut aikaan vaan hautaan lähes valmiin homman kansioihini?

Mitä muuttui siitä kun dA tilini vastasi lähes 100% sitä tilannetta mikä vallitsi cosplay kaapissani?

Ainakin tiedän että oma rima nousi taitojen karttuessa. Opin näkemään virheeni koska minun oli pakko oppia löytään niitä työskennelläs voidakseni korjata ne.  Osaksi kasvoin niin sisälle skenen kulttuuriin. Kuulin monesti kuinka "parasta cosplayssä on se itse tekeminen" ja totesin ettei hyvin tunnelmallinen ja hahmosta kertova kuva olekaan hyvä koska olen siinä "vain" kauluspaidassa. Kuulin kuinka monta sataa tuntia on käytetty siihen ja siihen pukuun ja kuinka monta pukua on tehty vuodessa. Aloin vertaamaan itseäni muihin.

Osinhan tämä on hyvä ja tarpeellinen kehittymisen ja oppimisen kanalta. "Miten sinä teit tuon?" on erittäin helppo ja hyvä tapa asaada selville uusia työtapoja ja prosesseja. Nähtävästi sillä kuitenkin on omalla kohdallani suuri varjopuoli jota vastaan pitää nyt alkaa pureutumana ihan olan takaa. Etenkin kun en missään muulla alueella elämässäni oikein siedä jos ihmiset vähättelevät itseään tai omia taitojaan miksi sallisin sen itselleni? Toki on aina opittavaa ja asiat ei mene 100% putkeen ja täydellisesti koskaan mutta ei se tarkoita etteikö jokin oikeat napin reijät puuttuva puku voisi olla niin hyvä ja valmis että kuvat menee julki. (Etteikö läpi lukematon-kuvat lisäämätön-teksti voisi olla julkaistavissa T: tämän blogin luonnos kansio ja 20-30 päivitystä.)

Kun kuitenkin olen tämän vuoden cosseja tehdessä miettinyt aina mikä sen cossin kohdalla on juuri itselle se tärkeä asia saada saavutettua (Ryoma "opi miesten takin kaikki kerrokset ja herrain kaulus", Camus "Herrain kaulus", Zuko "ymmärrä aasialaisen puvun rakenne" Jea-ha "syvännä tietoas ja saa äitisi mukaan cossiin" ja Ren "älä valvo yötä. Keksi missä muualla kuin kotona voit tehä cosplaytä, hajota projekti pieniin osiin." Kassim "kuinka tehdään rasta peruukki") ja sama uusiksi kameran edessä "Mitä haluan juuri tältä kuvalta." saavuttaen melkein kaikki omat maalini. Niin miksi?



Miksi en arvosta cosplay tekojani niin paljoa että veisin homman maaliin asti ja painaisin julkaise painiketta?

1 kommentti:

  1. Pystyn jokseenkin samaistumaan tähän, mullakin oli joskus aika kun en julkaissut juuri mitään kuvia koska ne eivät olleet tarpeeksi täydellisiä mulle. Yhä edelleen löydän virheitä jokikisestä puvustani ja kuvastani, asioita joita joskus aion korjata seuraavalle kerralle, joskus en. En kuitenkaan enää välitä. Kukaan ei huomaa virheitäni, jos en niistä huomauta, ja vaikka huomaisikin, niin olen ainoa, joka niistä välittää.

    Tiedän, että "älä välitä" on aika hyödytön neuvo, mutta eipä tässä oikein voi kai muutakaan sanoa. Tiedostat itsekin että teet hyvää jälkeä, jälkeä joka riittää sulle itsellesi, ja sehän on tärkeintä. Mun mielestä sun kannattaa olla rohkeasti ylpeä siitä mitä oot saanu aikaan! Osaat tehdä tosi siistiä ompelujälkeä, jaksat keskittyä kaavoittamiseen, sulla on tavoitteita, ja yksi asia, minkä takia arvostan sua tosi paljon: Jaksat nähdä tosi plajon vaivaa taustatutkimukseen. Sulla on aina niin ihailtavan paljon referenssikuvia ja taustatietoa puvusta hankittuna että ei voi kuin hattua nostaa.
    Oot tosi ilmeikäs ja hyvä eläytymään hahmoihisi, ja sulla on aina niin hienoja kuvausideoita. Siksi haluisin ehdottomasti nähdä valmiita kuvia cosseistasi ja kuulla tarinoita puvun ja kuvan synnystä - ja tuskin olen ainoa! Yksi lempiaisoistani cosplayssa on se, että sitä voi harrastaa niin monella tavalla. Jos siis saat kerrottua hahmon tarinan kuvallasi pelkkä kauluspaita päällä (no okei, ehkä ne housutkin olis ihan hyvä idea : D) niin more power to you. Se on sun tapas tehdä ja just siksi se onkin niin hienoa. Jos haluut toiseen kuvaan laittaa vaivalla tehdyn puvun niin kaikin mokomin! Sut tuntien lopputuloksesta tulee varmasti hyvä.

    Photoshop -untuvikkona en yleensä itse muokkaa kuviani, joten en tiedä, onko tästä vinkistä apua, mutta voisiko helpottaa, jos kuvan muokattuasi et katso sitä muutamaan päivään? Uskoisin, että kaikki kuvan epäkohdat suorastaan pomppaavat silmille kun sitä on tutkinut pitkään läheltä ja tarkasti. Ehkä muutaman päivän tauko kuvan muokkauksen jälkeen auttaisi näkemään sen taas uusin, neutraalin silmin?

    En tiedä, oliko tästä kommentista loppujen lopuksi mitään hyötyä, mutta halusin vaan sanoa, että arvostan sua myös cossaajana ja ihan oikeesti epäilet turhaan kykyjäsi. En tiedä, miksi et arvosta cosplaytekojasi niin paljon, että veisit homman maaliin asti, mutta sun kyllä ehdottomasti pitäisi. Tääkin on kai vaan yksi niistä asioista, mitä pitää opetella.

    VastaaPoista